Ravintola Qulman velho Marc Aulén lohduttautuu kotona laittamalla ihan muuta ruokaa kuin töissä.
HS:n Ruokatorstaissa tänään Lohturuokaa -sarjani jakso hitaan ruoan ystäville. Lue juttu:
Hitaasti kypsynyt potka ”sprägää” suussa
Ravintola Qulman velho Marc Aulén rentoutuu kotona hitaan ruoanlaiton parissa. Taivas aukeaa, kun hän istahtaa sohvalle vaimo kainalossaan…ja nenän edessä on ässehtinyttä karitsanpotkaa ja juureksia.
Olen aina rakastanut syömistä, jopa kouluruoka maistui. Äidin tekemä hyvä perusruoka, tyyliin silakkapihvit muusilla, oli kipinä lähteä ravintola-alalle.
En hienostele, enkä piperrä, vaan minulle ruoassa maku on tärkeintä.
Olen keittiössä aikamoinen velho. Nautin reseptien luomisesta, jossa monien ainesosia ja makuyhdistelmien käyttö saattaa tuoda yllättäviäkin käänteitä matkaan. Viimeisin ylpeydenaiheeni on makea minttupesto, jota kehittelin kaksi vuotta. Nyt yritän pitää etäisyyttä minttupestoon, jotta en itse kyllästyisi siihen.
Moni kokki ei pysty töissä relaamaan, eikä nauttimaan tekemästään ruoasta. Soppakeittiössäni Hakaniemen kauppahallissa, ”vedin överit” asiakkaiden suosikkikeitosta, Bouillabaisesta, kun keittelin, haistoin ja maistoin sitä päivät pitkät. Se oli ollut lempiruokaani, mutta sitten en enää voinut sitä syödä.
Minulle lohturuoka on jotain aivan muuta kuin ravintolani ruoka. Olen aina rakastanut pitkään haudutettua lihaa, joka on mehukkaampaa kuin pihvi. Luullinen liha, kuten karitsan potka, on oikein käsiteltynä maukasta. Kun sitä kypsyttelee uunissa loivalla lämmöllä, liha ihan sulaa, sprägää, suuhun.
Eipä silti, pihvikin on hyvää kotiruokaa, jos se hevosen filettä. Hevosen liha on kaikkien lihojen kunkku! Tuplasti parempaa kuin naudanliha. Ostan hevosenlihaa aina kun sitä saa. Törkeen, tai suorastaan syntisen hyvää on myös raaka- eli tartar -pihvi naudan sisäfileestä.
Olen sielultani levoton tyyppi ja tarvitsen mökää ja kaaosta ympärilleni. Viikonloppuna, kovan työviikon jälkeen, saatan kotona rauhoittua ässehtineen karitsanpotkan ja juureksien pariin. Iso lasillinen punaviiniä kuuluu kuvaan. Eikä silloin mitään kynttilöitä ja pöytäliinaa tarvita. Nautin ruoan sohvalla TV:n ääressä rakkaan vaimoni, Sannen kanssa. Suussani on makujen sinfonia, kuin aistien ilotulitus.
Huudan: ”Aah, miksi en saa syödä tätä joka päivä?!” Mutta sitten muistelen, kuinka minulle kävi Bouillabaissen kanssa.