Juttusarjani rakkaimmista esineistä keittiössä on saanut jatkoa Hesarin Koti-osiossa. Nyt kerrotaan koko kodin esineistöstä. Sami Saari aloitti sarjan viime sunnuntaina 29.1.2012.
Lue juttu:
Laulava suutari Sami Saari päätti elää taviselämää lähiössä, kun hän muutti Krunikasta Laajasaloon. Hän karsi kirpparikokoelmaansa rankasti, vain esineistä rakkaimmat jäivät.
Asun paritalossa Laajasalossa, vuoden 1980 asuntomessualueella. Rakentaminen oli ”juosten kustua”,
sillä nyt taloissa on ollut pari vuotta täysremontti, jopa ulkoseinät on vaihdettu. Kovasti saan laulaa Dallapén ja oman orkesterini, Soul Beatin, kanssa, jotta saan maksettua remontin.
Asuma-alue on kuitenkin viihtyisä, se muistuttaa puu-Käpylää. Asuntoyhtiömme valittiin Nyt -liitteen kisassa pääkaupunkiseudun mukavimmaksi.
Minulla on ollut aina se fiilis, että en elä tässä päivässä. Lähimpänä sydäntäni on 1950 ja -60-luku. Ennen kuin minusta tuli isä, minulla oli hieno kämppä Krunikassa, täynnä mageita kirppareilta haalittuja tavaroita. Nykyinen 80-luvun pieni asunto ei innostanut tavaran keräämiseen, niinpä luovuin mm. levysoitinkokoelmastani.
Vaimoni kanssa tuli blues -ero, ja halusin sisustaa kodin minulle ja tyttärelleni niin, että siellä on iloisia asioita ja värejä. Valitsin keittiöön limen värisen seinän, koska pidän thai -ruoan tekemisestä.
Kun torstaista sunnuntaihin olen keikkareissuilla, nautin kotona olemisesta vastapainona. Minua ei vapaa-ajalla saa millään lähtemään baariin. Laahustan kotona, istun kitara sylissä sohvalla ja tuijotan telkkaria tajuamatta siitä mitään. Joskus teen ruokaakin kitara kaulassa.
Aamuhetki ovat minulle tärkeä. Juon keittiönpöydän ääressä kokonaisen pannullisen pannukahvia ja luen Hesarin. Päässäni on lukulasit, joiden 60-luvun sangat on pelastusarmeijan kirpputorilta, 2,50 euroa. Lankomies teki niihin linssit.
Olen aina istunut keittiön pöydän ääressä ja puhunut. Opin tavan jo lapsena, kun isäni istutti minut pöydän ääreen keskustelemaan tasavertaisesti. Opin sen, että hyvä keskustelu syntyy kahdestä eriävästä mielipiteestä.
Pöytä on minulle myös päätöksien teon paikka. Keittiön pöytä on kuullut surun ja onnen kyyneleet.
1. Antiikkinen keittiönpöytä
Kun asuin Krunikassa, halusin sisustaa asunnon talon hengen mukaisesti. Olin suutarissa töissä ja esimieheni, joka oli myös romukauppias, möi minulle 20-luvun pöydän, tuolit ja samaa sarjaa eteisnaulakkohässäkän. Pöytä oli huonossa jamassa ja etsin entisöijää. Eräällä hääkeikalla sulhanen osoittautui puusepäksi. Teimme oravannahka-kaupat; sulhanen kunnosti pöydän ja tuolit upeaksi ja minä lauloin häissä, upeasti.
2. Hääkengät
Olen nähnyt lapsena valokuvan, missä isä ja äiti istuu pihakeinussa hääpäivänään. Äidin hameen helman alta pilkottaa hopeiset kengät. Kun äiti kuoli 1993, löysin jäämistöstä hääkengät. Olen pitänyt niitä esillä mustan pianoni päällä.
Minusta tuli suutari ja opintojen piti jatkua kenkäsuunnittelun parissa Leicesterissä. Musiikkihommilta en kuitenkaan ikinä ehtinyt sinne asti.
3. Fender Telecaster, keräilysähkökitara
Ystäväni soitti bluesia Austinissa ja osti sieltä Fenderin keräilykitaran vuosimallia 1971. Hän salakuljetti kitaran Suomeen ja rahapulassa möi kitaran minulle. Siinä on mm alkuperäiset mikrofonit, virittimet ja mikä hienointa vibrakampi. Sitä on soitettu niin paljon, että sen sointi on kiinteä.
Tämä Fender-kitara on lempikitarani, se istuu käteeni. Kun soitan sitä, tiedän kuka olen.
4. Taulu
Kirkkaan värisen maalauksen löysin reissultani Dominikaaniseen tasavaltaan. Torilla paikallinen taiteilija möi sen parilla eurolla. Kehystin maalauksen kotona standardikehyksellä, joka osoittautui väärän kokoiseksi. Kehys sai silti jäädä. Taulu on joka aamun ilo, karibian värit ja sen markkinatunnelma tuovat valoa kaamokseen. Kerran yritin päästä taulusta eroon, mutta lapset lapset olivat sitä mieltä, että sitä ei saa missään nimessä poistaa.
5. Lamppu
Tanskalainen Poul Henningsenin suunnittelema 60-luvun lamppu on seurannut minua koko elämäni. Se on yhtä vanha kuin minä, ja vanhempani ostivat sen lapsuuden design-kotiini. Uskon fiiliksiin, lampussa on niin tuttu valo, että en halua tottua mihinkään muuhun valoon.